Fotokonstnären Kasper Dalkarl (1991, Helsingfors) utforskar i sitt konstnärliga arbete den djupgående relationen mellan mor och son. I konsthistorien har den vuxna sonen tillsammans med sin åldrande mor sällan avbildats, utan istället har konstvärlden präglats med förskönade idylliska bilder på unga mödrar tillsammans med sina småbarn, eller i kontrast porträtt av väldigt gamla mödrar.

Vanligare är det med visuella arbeten som belyser relationen ”far-son” eller ”mor-dotter”, både i fotografins och konstens historia, men relationen ”mor-son” behandlas allt mer sällan. Detta projekt är ett samarbete mellan Kasper Dalkarl och hans mor, Åsa Dalkarl- Gustavsson, fotograferade på platser och i element av personlig betydelse för dem båda. Vattnet är en återkommande symbol som kan betyda många saker: liv, död och återfödelsen.

I fotografierna reflekterar Kasper Dalkarl kring den vuxna relationens skiftningar som uppkommit efter att Kaspers far, Ole Gustavsson, gick bort år 2015. Denna traumatiska och oväntade död kom som en chock både för mor och son, och under sorgeprocessen förändrades relationen. Snarare än den stereotypiska förväntningen om sonen som stiger in i sin faders skor uppstod en ömsesidig och vänskaplig relation.

Det traumatiska förloppet ledde till en övergång från en traditionell mor-son-dynamik till en mognare relation. Kasper och Åsa har stöttat varandra genom dessa förändringar, något som har präglat deras gemensamma resa under åren. Denna subtila förändring i deras relation, som Kasper Dalkarl upptäckte först efter flera år, blev grunden för de inledande bilderna i detta konstnärliga projekt.

Utöver själva mor-son-relationen framträder i projektet ett annat viktigt element – den naturliga åldrandeprocessen. I likhet med den begränsade avbildningen av mor-son-relationen finns en tydlig brist i representationen av kvinnor i den ålder som Kaspers mor representerar. Fotografen strävar med detta projekt inte bara efter att visualisera relationen i samband med för dem viktiga platser, utan också att normalisera avbildandet av kvinnor.

Genom sorgeprocessen efter Oles bortgång uppstod djupa diskussioner mellan Kasper och Åsa, och det blev tydligt att de delade upplevelser som var svåra att förklara. Kan det vara så att den nära familjerelationen mellan mor och son skapar en förmåga att känna det den andra känner? Båda upplevde starka känslor av obehag och oro på Oles sista dag, trots hundratals kilometers avstånd från platsen där Ole dog.

Undermedvetet visste de båda att han hade gått bort, innan beskedet kom. På liknande sätt har Ole besökt dem i deras drömmar, klädd på samma sätt och med samma budskap, en insikt som först klarnade efter diskussioner med varandra. Ett oförklarligt band som delas mellan mor och son, oavsett var de befinner sig.

Valokuvataiteilja Kasper Dalkarl (1991, Helsinki) tutkii taiteessaan syvää äidin ja pojan välistä suhdetta. Taidehistoriassa on harvoin kuvattu aikuista poikaa vanhenevan äitinsä kanssa. Tavallista on sen sijaan ollut idyllinen kuvaus nuorista äideistä pienten lasten kanssa tai kontrastina kuvaus hyvin vanhoista äideistä.

Valokuva- ja taidehistoriassa on tavallisemmin korostettu ’isä-poika’ tai ’äiti-tytär’ suhteita, mutta ’äiti-poika’ suhdetta on kuvattu harvemmin. Tämä projekti on Kasper Dalkarlin ja hänen äitinsä Åsa Dalkarl-Gustavssonin yhteistyö. Kuvat on otettu paikoissa ja elementtien yhteydessä, joilla on heille kummallekin henkilökohtainen merkitys. Vesi on toistuva symboli, joka voi merkitä monia asioita: elämää, kuolemaa ja jälleensyntymää.

Valokuvissa Kasper Dalkarl pohtii muutoksia aikuissuhteessa Kasperin isän Ole Gustavssonin kuoleman jälkeen vuonna 2015. Tämä traumaattinen ja odottamaton kuolema tuli järkytyksenä sekä äidille että pojalle, ja suruprosessin aikana heidän suhteensa muuttui. Stereotyyppisen odotuksen tilalle, että pojan pitäisi astua isänsä saappaisiin, syntyi keskinäinen ja ystävällinen suhde.

Tämä traumaattinen tapahtuma johti siirtymiseen perinteisestä äiti-poika-dynamiikasta kypsempään suhteeseen. Kasper ja Åsa ovat tukeneet toisiaan läpi näiden muutosten, mikä on leimannut heidän yhteistä matkaansa vuosien varrella. Tästä heidän suhteensa hienovaraisesta muutoksesta, jonka Kasper Dalkarl havaitsi vasta useiden vuosien jälkeen, tuli perusta tämän taiteellisen projektin ensimmäisille kuville.

Äiti-poika-suhteen lisäksi projektissa nousee esiin toinen tärkeä elementti – luonnollinen ikääntymisprosessi. Samoin kuin Äiti-poika-suhteen kuvaus on epätavallista on myös niiden naisten kuvaus, jotka edustavat iältään Kasperin äitiä. Tällä projektilla valokuvaaja ei pyri ainoastaan visualisoimaan suhdettaan itselleen tärkeisiin paikkoihin, vaan myös normalisoimaan naisten kuvaamista.

Ole Gustavssonin kuoleman jälkeisen suruprosessin myötä Kasperin ja Åsan välinen keskustelu syveni ja kävi selväksi, että he jakoivat kokemuksia, joita oli vaikea selittää. Voisiko olla niin, että äidin ja pojan läheinen perhesuhde luo kyvyn tuntea, mitä toinen tuntee? Molemmat kokivat voimakkaita epämukavuuden tunteita ja huolta Olen viimeisenä elinpäivänä, vaikkakin he olivat satojen kilometrien päässä paikasta, missä Ole kuoli.

Alitajuisesti he molemmat tiesivät hänen kuolleen, ennen kuin uutinen kuolemasta saapui. Ole oli ilmestynyt heidän uniinsa, pukeutuneena samalla tavalla ja samaa viestiä heille tuoden. Tämä asia tuli esille vasta Kasperin ja Åsan keskustelujen jälkeen. Äidin ja pojan välillä on selittämätön side, olivatpa he missä tahansa.