Fotoklubben Knäppisarna 20 – Ljus och skugga | Valo ja varjo

Fotoklubben Knäppisarna 20 år

Jubileumsutställning LJUS OCH SKUGGA

Fotoklubben Knäppisarna firar i år sitt 20-årsjubileum med utställningen LJUS OCH SKUGGA som hålls på Fotogalleri Ibis 4.11.2023-14.1.2024 med vernissage fredagen den 3.11. kl 17.

Knäppisarna kom till efter en kurs “Korsholm i närbild” som fotograf Johan Geisor drog i Korsholms medborgarinstitut 2003. Deltagarna var så entusiastiska att de ville fortsätta att fotografera tillsammans också efter avslutad kurs. Man beslöt då att starta en fotoklubb som fick namnet Knäppisarna. Kursledaren Johan Geisor valdes till klubbens första ordförande. Från den anspråkslösa starten med ett tiotal medlemmar har klubben utvecklats till en aktiv förening med nu närmare sextio medlemmar från i huvudsak från Korsholm och Vasa.

Föreningens syfte är att främja intresset för fotografering och för den fotografiska bilden som uttrycksmedel. Föreningen arbetar för att öka kunskapen om bilden, dess uttryckssätt och de verktyg som hör samman med kvalificerad fototeknik.

Verksamheten består av månadsmöten, utställningar, kurser, workshopar, utflykter och fotoresor samt interna och externa fototävlingar.

Temat för jubileumsutställningen “LJUS OCH SKUGGA” har valts med tanke på ljusets och skuggans elementära roll i allt fotografiskt bildskapande oberoende av tid, genre eller teknik. Utan ljus och skuggor finns inga former eller färger. I utställningen deltar 26 av klubbens medlemmar.

Fotoklubben Knäppisarna 20 vuotta

Juhlanäyttely VALO JA VARJO

Fotoklubben Knäppisarna järjestää valokuvanäyttelyn VALO JA VARJO 20-voutisjuhlansa kunniaksi. Näyttely on esillä Valokuvagalleria Ibiksessä  4.11.2023 -14.1.2024. Avajaiset ovat perjantaina 3.11. klo 17.

Knäppisarna sai alkunsa vuonna 2003 “Mustasaari lähikuvassa” nimisen valokuvauskurssin jälkeen. Kurssin veti valokuvaaja Johan Geisor. Osallistujat innostuivat kuvaamisesta niin paljon että halusivat jatkaa  valokuvaamista yhdessä myös kurssin jälkeen. Päätettiin perustaa valokuvakerho ja se sai nimen Knäppisarna (Näppäilijät). Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Johan Geisor. Vaatimattomasta alusta kerho on kehittynyt aktiiviseksi yhdistykseksi jossa on lähes kuusikymmentä jäsentä, etupäässä Mustsaaresta ja Vaasasta.

Yhdistyksen tarkoitus on edistää kiinnostusta valokuvaukseen ja valokuvaan ilmaisuvälineenä. Yhdistys pyrkii lisäämään jäsentensä tietoa ja ymmärtämystä kuinka kuva toimii ja oppia käyttämään niitä työkaluja jotka kuuluvat kehittyneeseen valokuvaustekniikkaan. Toiminta sisältää kuukausikokoukset, näyttelyt, kurssit, työpajat, retket ja matkat sekä sisäiset että ulkoiset valokuvakilpailut.

Juhlanäyttelyn teema “VALO JA VARJO” on valittu valon ja varjon keskeisen roolin takia valokuvan luomisprosessissa. Tämä riippumatta ajasta, genreestä tai tekniikasta. Ilman valoa ja varjoa ei ole muotoja eikä värejä. Näyttelyyn osallistuu 26 kerhon jäsenistä.


Kirsi MacKenzie – Karua kauneutta ja pelkistettyä estetiikkaa

Suomalainen maisema – Karua kauneutta ja pelkistettyä estetiikkaa

”Pieni väreily puhuu vahvemmin kuin suuri melu.”

Olen helsinkiläinen valokuvaaja, jota kiehtovat luonnon muodot. Viime vuosina olen suunnannut katseeni kotimaan maisemiin. Etelä-Suomen lisäksi olen tehnyt kuvausmatkoja mm. Saaristomerelle, Pohjanmaalle, Kolin kansallismaisemiin ja Lappiin. Johtoajatus kotimaan maisema- kuvissani on ollut tavoitella karua kauneutta ja pelkistettyä estetiikkaa.

Oma tunnistettava ja persoonallinen tyylini on vahvuus, joka syntyy sekä intuitiivisesti että ajatusprosessin tuloksena. Olen tietoisesti hakenut maisemakuviini viime vuosien aikana pelkistettyä kuva- ilmaisua. Pieni väreily puhuu vahvemmin kuin suuri melu.

Tutkimusten mukaan luontokuvien katselu rentouttaa ja rauhoittaa jopa enemmän kuin hiljaisuus. Pelkistetyissä, zen-henkisissä kuvissa liikutaan ajattomassa ja paikattomassa tyhjässä tilassa, jossa värihäly ja päällekäyvä ärsykeympäristö ovat poissa.

Kaipuu maisemien äärelle tuntuu mielen lisäksi myös kehossa. Luonnon parantava voima perustuu useiden aistikokemusten yhtäaikaisen kokemisen puhtauteen. Ihminen tuntee elävänsä. Tuuli tuntuu poskipäissä ja viuhuu korvissa pohjustaen sitä, mitä silmät näkevät. Muut aistit avaavat näkökykyä. Haluan koskettaa maisemakuvillani katsojia ennen kaikkea tunnetasolla ja välittää seesteisyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa, jota itse koen kameran takana.

Näyttelyn teokset on tulostanut Lasse Krogell. Mustavalkoiset kuvat on tulostettu Piezography-tekniikalla. Näyttelyä on tukenut Finnfoto.


Finskt landskap - Robust skönhet och förenklad estetik

”En liten krusning talar högre än ett stort buller.”

Jag är en fotograf baserad i Helsingfors som är fascinerad av naturens former. Under de senaste åren har jag riktat min blick mot inhemska landskap. Förutom södra Finland har jag gjort resor till Skärgårdshavet, Österbotten, Koli nationalpark och Lappland. Ledmotivet för mina bilder av det inhemska landskapet har varit att sträva efter ren skönhet och en avskalad estetik.

Min egen identifierbara och personliga stil är en styrka som uppstår både intuitivt och som ett resultat av en tankeprocess. Under de senaste åren har jag medvetet sökt ett förenklat visuellt uttryck i mina landskapsmålningar. En liten krusning talar högre än ett stort brus.

Studier har visat att det till och med är mer avslappnande och lugnande att titta på naturbilder än tystnad. I de reducerade, zenliknande bilderna rör man sig i ett tidlöst och stilla tomrum, fritt från färghets och påträngande stimuli.
Längtan efter landskap känns inte bara i sinnet utan också i kroppen. Naturens läkande kraft bygger på renheten i den samtidiga upplevelsen av flera sinnesintryck. Du känner dig levande. Vinden blåser på kinderna och visslar i öronen, och stöder det som ögonen ser. De andra sinnena öppnar upp synen. Med mina landskapsbilder vill jag beröra betraktaren, framför allt på ett känslomässigt plan och förmedla det lugn, den tystnad och den frid som jag upplever bakom kameran.

Verken i utställningen är utskrivna av Lasse Krogell. De svartvita bilderna är utskrivna med Piezography-teknik. Utställningen stöds av Finnfoto.


Kirsi MacKenzie (kuva: Jari Flinck)


Maria Gull – Pause to Play

Pause to Play

Vår historia är som lövträdets. Vi växer varje år och får nya grenar. Om vi får växa i rätt miljö och får tillräckligt med näring, blir de flesta av våra grenar vackra och friska och berättar alla, sin egen historia. Stormen bryter de sköra och bräckliga grenarna. De gamla löven faller på hösten för att ge plats för de nya på våren. Om så inte sker kan hela trädet ta skada. Då behöver det hjälp att bli av med de svaga grenarna för att på våren grönska igen. Det kan ta tid för ett träd att återhämta sig. Det går inte att påskynda helandet. Man kan enbart jobba för att tillväxtförhållandena skall vara de bästa möjliga.

 


Pause to Play

Meidän jokaisen historia on kuin lehtipuu. Kasvamme joka vuosi ja saamme uusia oksia. Jos saamme kasvaa oikeassa ympäristössä ja tarpeeksi ravintoa, useimmat oksat ovat kauniita ja terveitä, ne kertovat kaikki oman tarinansa. Sairaat ja hauraat katkeavat pois myrskyssä. Vanhat lehdet putoavat syksyllä antaakseen tilaa uusille keväällä. Jos näin ei tapahdu, niin lopuksi koko puu voi pahoin. Silloin se tarvitsee apua karistaakseen huonot oksat ja pystyäkseen kasvattamaan uusia lehtiä keväällä. Voi kestää kauan ennen kuin puu taas voi hyvin. Uuden kasvua ei voi kiirehtiä. Voi vain tehdä työtä sen eteen, että kasvuolosuhteet olisivat mahdollisimman otolliset.

Jag heter Maria ”Mia” Gull och är utbildad fotograf.

Min utställning är en kort urban berättelse om att vara tvungen att trycka på Pause, för att kunna gå vidare och trycka på Play igen.

De flesta bilderna är tagna i Vasa. Bilderna är små dokumentationer av flyktiga ögonblick, som fått betydelse under mina många vandringar i Vasa under det senaste året. Det är underligt, hur man lägger märke till obetydliga, till och med fula detaljer, när man är i en viss sinnesstämning. Allt får en förstorad betydelse, till och med kan det gå så långt att de har en helande effekt.

Nimeni on Maria ”Mia” Gull olen opiskellut valokuvaajaksi.

Näyttelyni on lyhyt urbaani kertomus pakotetun Pause napin painamisesta, jotta voi mennä eteenpäin ja jälleen painaa Play nappia.

Useimmat kuvat on otettu Vaasassa. Kuvat ovat pieniä dokumentteja ohikiitävistä hetkistä, jotka ovat saaneet merkityksensä monista vaelluksistani Vaasassa viimeisen vuoden aikana. On ihmeellistä, kuinka tietyssä mielentilassa kiinnitämme huomiota merkityksettömiin, jopa rumiin yksityiskohtiin. Kaiken merkitys korostuu ja kuvaamisella voi olla mieltä parantava ja eheyttävä vaikutus.


IBIS Open Walls 2023

Ibis Open Walls

Käytä hyväksesi tilaisuus esitellä kuviasi Valokuvagalleria Ibiksessä!

Tarjoamme sinulle näyttelytilaa Valokuvagalleria Ibiksessä ajalle 18.2-16.4.2023.
Olemme jakaneet gallerian seinät 20 ruuduksi ja haluamme, että juuri sinä esittäydyt yhdessä ruuduista. Ruudut ovat 110 cm leveitä ja korkeus on 230 cm. Saat vapaat kädet hyödyntää omaa ruutuasi.
Nopeat syö hitaat!
Ilmoittaudu sähköpostilla gallery.ibis@gmail.com ja kirjoita aihe-kenttään: Open Walls 2023. Muista kertoa meille myös nimesi ja puhelinnumerosi, jotta voimme ottaa sinuun yhteyttä.

Utnyttja chansen att ställa ut på fotogalleri Ibis!

Vi bjuder in dig att ställa ut på fotogalleri Ibis under tiden 18.2-16.4.2023.
Vi har delat in galleriets väggar i tjugo rutor och vill att just du skall ställa ut hos oss! Rutorna är 110 cm breda och höjden är 230 cm. Du får fria händer att utnyttja din egen ruta.
Det är först till kvarn som gäller!
Anmäl dig till en plats via epost till oss gallery.ibis@gmail.com och sätt som ärende: Open Walls 2023. Bifoga ditt telefonnummer så att vi kan nå dig.

Take the opportunity to exhibit at Photogallery IBIS!

We invite you to exhibit at the photo gallery Ibis during the period 16.2-18.4.2023.
We have divided the gallery walls into twenty squares and we want you to exhibit with us! The squares are 110 cm wide and the height is 230 cm. You get free hands to use your own area.
The Principle is: “first to the mill does the first grinding”
Sign up for a square by emailing us at gallery.ibis@gmail.com with the Subject: “Open Walls 2023”.
Attach your name and phone number to the application so we can reach you.


Esa Siltaloppi – Mustavalkoinen Vaasa


Mustavalkoinen Vaasa

Nuorena 17-vuotiaana lehtikuvaajana, 70-luvun Vaasa aukesi minulle mustavalkoisena ja kontrastisena, kuin uutena maailmana.

Valokuvanäyttelyni tuo esille Vaasan 70-ja 80-luvun kontrasteja. Iloisten tapahtumien ja urheilullisuuden vastakohtina kaupungin katukuvassa näkyi myös alkoholi ja päihteet. Lisäksi keskustassa pelti rytisi, kolarit toivat eritoten nuorisolle mielenkiintoista seurattavaa.

Mustavalkoinen Vaasa odottaa sinua, tervetuloa aikamatkalle.

Som ung 17-årig pressfotograf öppnades 70-talets Vasa upp för mig, som en ny värld , i svartvitt och kontraster. Min fotoutställning lyfter fram 1970- och 1980-talens kontraster i Vasa.

Alkohol och berusningsmedel sågs också i stadens gatubild, som motpoler till trevliga evenemang och idrottsanda. Dessutom inträffade kollisioner i centrum, vilket i synnerhet väckte intresse och uppmärksamhet hos unga.

Vasa i svartvitt väntar på dig. Välkommen med på tidsresan.


Ibis 25 – Nostalgi A

Gunnar Bäckman, Hanna Hjortell, Rita Lukkarinen, Eero Murtomäki, Pauli Nurminen, Katja Tuovinen

Nostalgi a

Osana Galleria Ibiksen 25-vuotisjuhlavuotta avaamme näyttelyn joka kostuu perustajajäsenten Gunnar Bäckmanin, Hanna Hjortellin, Rita Lukkarisen, Eero Murtomäen, Pauli Nurmisen ja Katja Tuovisen valokuvateoksista.

Som en del av Galleri Ibis 25-års jubilem har vi äran att ställa ut bilder av galleriets grundare Gunnar Bäckman, Hanna Hjortell, Rita Lukkarinen, Eero Murtomäki, Pauli Nurminen och Katja Tuovinen.


Juha Vakkilainen – Peippojen suonissa virtaa dinosaurusten veri

Peippojen suonissa virtaa dinosaurusten veri

Erilaiset elämänmuodot jatkuvat kaikkiin suuntiin: eteen ja taakse, joka suuntaan sivuille. Elämä yltää puunlatvojen yläpuolella suriseviin sääskiin ja vielä niitäkin ylemmäs aina avaruuden rajalla leijuvaan siitepölyyn saakka. Humuskerroksen pohjaa tonkivien karhukaisten alapuolelta elokehä sukeltaa syvälle kallion uumeniin, paikkaan, jossa bakteerit ja arkeonit elävät ikuisessa pimeydessään.

Myös kadonneet lajit ovat läsnä. Niiden perimä uinuu ympärillä kuhisevassa elämässä valmiina sopeutumaan muuttuviin oloihin. Peippojen suonissa virtaa dinosaurusten veri.

Metsän jokainen osa on yhteydessä toisiinsa ja toisistaan riippuvainen. Metsän silmät näkevät kaiken, kaikista suunnista samanaikaisesti. Nyt metsä on tulessa. Sen uumenissa, syvällä metsän muistissa, dinosaurukset heräävät.

I bofinkens ådror flödar dinosauriernas blod

Kameran är ett redskap men vilken jag be- rör landskapet. Fotografiet är ett spår som blir kvar av beröringen. Oavsett hurudant fotografiet är, är det ett bevismaterial över mitt möte med naturen.

I möten återföds världen. Möten utmanar oss att tänka och att vara på ett annat sätt. Möten kallar oss att öppna oss mot andra och uppmuntrar oss att kasta oss i dialog.

Juha Vakkilainen pohtii valokuvissaan inhimillisen ja ei-inhimillisen keskinäisiä kohtaamisia. Vakkilainen luottaa mustavalkofilmin todistusvoimaan: Olipa kuva minkälainen tahansa, on se jälki kameran edessä olleesta – jälki kohtaamisesta luonnon kanssa.

Kohtaamisissa maailma syntyy uudelleen. Kohtaaminen haastaa ajattelemaan ja olemaan toisin. Se kutsuu avautumaan kohti toista ja rohkaisee heittäytymään dialogiin tämän kanssa.

Juha Vakkilainen on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta ja taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta (nykyisin Aalto-yliopisto).

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahasto.


Mari Riikonen – Muuntumia | Ändringar

Muuntumia

Kuvissa näkyy luontoa, kuitenkin jollain tavalla eri vinkkelissä tai vinksahtaneena. Heijastuneet maisemat ovat tuttuja outoudessaan. Väreilevä ja muuntuva pinta erottaa vedenalaisen ja veden päällisen tilan toisistaan, mutta joskus nämä tilat limittyvät keskenään luoden uusia maailmoita. Eri elementtien välisten rajapintojen kosketuskohta on kuin portti muihin muuntuneihin ulottuvuuksiin. Vain ohut kalvo, eräänlainen välitila, erottaa meidät jostain tuntemattomasta ja kiehtovasta. Fyysisten tilojen lisäksi välitilat ovat mielentiloja, joissa heijastukset viittaavat itsetutkiskeluun.

Näyttely herättelee olemaan läsnä tässä hetkessä, käymään vuoropuhelua ympäristön kanssa sekä aistimaan avoimemmin ja herkemmin. Pieniä ihmeitä ja hämmästelyn aiheita löytyy arjen ympäristöistä, ja ne saattavat avata portteja uusille ajatuskuvioille. Ollaan keskeneräisellä matkalla, joka ei ole alussa eikä lopussa, eikä välttämättä tiedetä edes, missä kohtaa polkua ollaan menossa. Teosten äärellä voidaan olla myös perillä, ja rauhoittua kuuntelemaan hiljaisuutta sanojen välillä.

Ändringar

Bilderna visar naturen, men på något sätt i en annan vinkel eller på ett tokigt sätt. De reflekterade landskapen är bekanta i sin egendomlighet. En pulserande och föränderlig yta skiljer utrymmen under vatten och ovan vatten från varandra, men ibland överlappar dessa utrymmen och skapar nya världar och krafter. Kontaktpunkten för gränssnitten mellan olika element är som en port till andra dimensioner. Endast en tunn film, ett slags mellanrum, skiljer oss från något okänt och fascinerande. Förutom fysiska tillstånd är mellantillstånd sinnestillstånd där reflektioner hänvisar till introspektion.

Utställningen vaknar för att vara närvarande i detta ögonblick, för att föra en dialog med omgivningen och för att känna mer öppet och lyhört. Små mirakel och föremål för häpnad kan hittas i vardagliga miljöer, och de kan öppna portarna för nya tankemönster. Vi är på en oavslutad resa, som varken har början eller slut, och vi vet inte nödvändigtvis ens vart vi ska på vägen. Du kan också vara närvarande vid verken, och lugna ner dig för att lyssna på tystnaden mellan orden.

Mari Riikonen

Mari Riikonen on opiskellut Lapin yliopistossa kuvataiteita ja valokuvausta. Valokuvauksen lisäksi hän on keskittynyt erityisesti grafiikan tekemiseen. Hänen huomionsa kiinnittyy asioihin, joiden ohitse tavallisesti kuljetaan kiireisinä. Valokuvaaminen on hänelle eräänlaista meditaatiota: mielen tyyntymistä ja tarkkaavaisuuden suuntaamista. Erilaiset rajapinnat ja heijastukset saavat Marin ajatukset rullalle, ja ne avaavat hänelle ovia maailman kerroksellisiin ulottuvuuksiin. Myös kameran älyn on annettu osallistua joidenkin teosten syntyprosessiin. Kamera näkee edessään rullaavan maiseman eri tavalla kuin ihmissilmä. Kameran äly tekee virheitä: se toistaa, venyttää, kutistaa ja muuntaa.

www.instagram.com/mari_marjatta/


Mari Riikonen har studerat bildkonst och fotografi vid Lapplands universitet. Utöver fotografering har hon särskilt fokuserat på att göra grafik. Hennes uppmärksamhet riktar sig till saker som vanligtvis passerar i all hast. För henne är fotografering en sorts meditation: att lugna sinnet och att se. Olika gränssnitt och reflektioner får Maris tankar i rullning och de öppnar dörrar för henne till världens skiktade dimensioner. Kamerans intelligens har också fått delta i skapandet av verken. Kameran ser det böljande landskapet på ett annat sätt än det mänskliga ögat. Kamerans intelligens gör misstag: den upprepas, sträcker sig, krymper och förvändlas

www.instagram.com/mari_marjatta/


Novia 2022 – Ett ögonblick i tiden | Hetki maan päällä

Ett ögonblick i tiden

Vi är en grupp nyutexaminerade fotografer och ställer ut våra verk av varierande motiv och teman. Våra verk är lika olika som våra sätt att uttrycka oss på är. Samtidigt tar de upp liknande teman som går som en röd tråd genom våra arbeten.

”Ett ögonblick på jorden” är en utställning där vi belyser teman som identitet, vikten av samhörighet och att bevara samt lyfta upp människors plats och inverkan i tiden genom fotografiets dokumentation.

Hetki maan päällä

Olemme ryhmä vastavalmistuneita valokuvaajia ja esittelemme töitämme, joissa on vaihtelevat aiheet ja teemat. Työmme ovat yhtä erilaisia kuin tapamme ilmaista itseämme. Samanaikaisesti kulkee töittemme lävitse punaisena lankana samankaltainen teema. 

”Hetki maan päällä” on näyttely, jossa valaisemme teemoja kuten identiteetti, yhteenkuuluvuuden tärkeys sekä nostamme esiin ihmisten paikan ja vaikutuksen ajassa valokuvauksen keinoin.

Simone Åbacka • Sebastian Sundlin • Toni Finell • Nadine Mabinda


Ripsu Hongisto – Ensam hemma? | Yksin kotona?

Yksin kotona?

”Useampi persoona on hyvä asia. Niistä kannattaa tehdä kokoelma, ommella niitä yhteen, kerätä niitä elämän varrella. Tullessamme vanhemmiksi, voimme kokoelman turvin ilmentää helposti kulloinkin haluamaamme itsemme puolta. Kuitenkin jossain vaiheessa, ja erityisesti ohitettuamme keski-iän ja siirtyessämme vanhuuteen, persoonamme muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa salaperäisellä tavalla. Lopulta ne ikäänkuin sulavat ja tapahtuu kokonaisvaltainen persoonien menetys, jolloin alta paljastuu ”aito itse”.

(Kirjailija ja psykoanalyytikko Clarissa Pinkola Estés 1992, teoksessaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa)

Yksin kotona -projektissani pohdin kysymyksiä minuudesta, identiteetistä ja ihmisyydestä ylipäätänsä. Kysyn mm. onko yksi minä vain illuusio? Josko minä onkin jatkuvasti muuttuva kehittyvä hetkittäinen minärepresentaatio, joka muotoutuu kunkin hetken aistimuksista, havainnoista, muistikuvista. Onko esimerkiksi ns. itsensä löytämisen -prosessi turha ja toivoton urakka, jos – kuten Estés ajattelee – ”aito itse” paljastuu joka tapauksessa automaattisesti vanhuuden koittaessa? Onko mahdollista, että ihmisen minuus on samaan aikaan subjekti ja objekti – tarkkailija ja tarkkailun kohde? Vai tarvitaanko tähän vähintään kaksi minää?

Otan töissäni suvaitsevan, avoimen ja humoristisenkin asenteen moniminäisyyden/usean persoonan mahdollisuuteen. Töistäni löytyy myös vaikutteita vanhoista tarinoista, myyteistä ja symboleista.

Olen kuvannut kaikki työt yksin kotonani Helsingissä vuosien 2019 – 2021 aikana. Kuvat ovat omakuvia, mutta en ole vakuuttunut siitä, että tämä persoonakokoelma on oman elämäni varrella kerätty kokonaisuus – jos ei, niin mistä nämä persoonat ovat siinä tapauksessa ilmestyneet? Jos taas tyypit sittenkin edustavat minun itseni eri persoonia/minua, niin milloin ne alkavat sulaa ja millon ”aito” minuus paljastuu vai paljastuuko kuitenkaan koskaan?

Ensam hemma

Författaren och psykoanalytikern Clarissa Pinkola Estés skrev 1992 i sin bok Kvinnor som slår följe med vargarna:

”Det är bra att ha många personor, att sy upp en hel kollektion, samla på sig nya under livets gång. Ju äldre vi blir desto tydligare märker vi att vi med en sådan kollektion till vårt förfogande kan uttrycka vilken aspekt av självet vi vill närhelst vi vill. Men så småningom, oftast under eller efter medelåldern, genomgår våra personor en gåtfull förändring och sammansmältning. Till slut uppstår en sorts ”härdsmälta” som utplånar alla personer och blottlägger vad som i sin klaraste form skulle kunna kallas ”det sanna självet”.

I mitt projekt Ensam hemma behandlar jag frågor kopplade till jaget/självet, identiteten och överhuvudtaget till att vara människa.

Jag frågar mig bland annat om ett enda själv/jag endast är en illusion. Kanske jaget snarare är en momentan representation som ständigt förändras, utvecklas och formas av ögonblickets sinnesintryck, iakttagelser, minnesbilder…? Är det till exempel ett fåfängt och hopplöst företag att finna sig själv, om – så som Estés tänker – ”det sanna självet” automatiskt blottläggs när vi når en högre ålder? Kan människan samtidigt vara både subjekt och objekt – iakttagare och iakttagen? Eller behövs minst två jag för det?

I mina verk har jag en tolerant, öppen och även humoristisk attityd till möjligheten att ha flera jag/personor. Jag har fotograferat alla verk ensam hemma i Helsingfors åren 2019–2021. Bilderna är självporträtt, men jag är inte övertygad om att denna kollektion personor är en helhet som jag samlat på mig under livets gång. Om jag inte har samlat dem, varifrån har de dykt upp? Om typerna representerar mina olika personor/mig, när börjar de då smälta, och när, om någonsin, blottläggs mitt ”sanna” jag?

Home Alone?

Author and Psychoanalyst Clarissa Pinkola Estés wrote in her book Women who run withthe wolves (1992):

It is good to have many personae, to make collections, sew up several, collect them as we go along in life. As we become older, with such a collection at our behest, we find we can portray any aspect of self most anytime we wish. However, at some point, most particularly as one grows into and past mid-life and on into old age, one’s personas shift and meld in mysterious ways. Eventually, there is a kind of ”meltdown,” a loss of personae complete, thereby revealing what would, in its greatest light, be called the ”true self.”

For my Home Alone project, I reflected on questions about the self, identity and humanity in general.

I asked if a single self is just an illusion. What if the self actually is a constantly changing, evolving, transient self-representation formed of momentary sensations, perceptions, recollections…? Will the “self-discovery process” be a useless and hopeless project if – as suggested by Pinkola Estés – the “true self” is automatically revealed at the dawn of old age? Can a human being be simultaneously the subject and the object – the observer and the observee? Or does this require, at least, two selves?

My works represent a tolerant, open, even humoristic approach towards the possibility of the plural self or several personas. I photographed all these works alone in my home in Helsinki during the years 2019–2021. The photos are self-portraits, but I am not convinced this collection of personas is a reflection of me, as collected throughout my life. If not, then where have all these types come from? And, if these types represent the different personas of me or my self, when will they start melting to reveal my “true” self? Or will it ever be revealed?